Teini-ikä - tuo omituinen vaihe lapsuuden ja aikuisuuden välissä, hämentää välillä niin nuorta itseään kuin perheen aikuisia. Onhan se kerrassaan outoa, kun kroppa, mieli ja oma minä ovat alituisessa liikkeessaä; finnejä, karvoja, tunnekuohuoja, jo koko ajan liian pienet kengät ja vääränlaiset toopet vanhemmat. En aina tiedä, itkeäkö vai nauraa, mutta toistaiseksi olen yrittänyt pitäytyä huumorilinjalla. Meillä asuu kaksi, 13- ja 16-vuotiaat. Toinen on tasaisempaa laatua, toinen tulistuvaa sorttia; näin on ollut aina.

Tällä hetkellä suurin ongelmani (ja se todella on minun ongelmani) on se, että ylipäätään asun samassa taloudessa 13-vuotiaan kanssa. Kun huikkaan moit, teini katsoo otsa rypyssä ja kysyy, mikä hätänä. Jos alan ihan jutella, otsaryppy syvenee, ja teini kysyy, miksi vittuilen. Jos joudun suorastaan lavertelemaan sellaisista turhista ja itsestään selvistä asioista kuin läksyistä tai likapyykeistä lattialla, desibelit nousevat huomattavan korkeiksi. Kaikista pahinta on, jos innostun halaamaan:

"Hyi yäk, mee pois, sä haiset!"

Niinpä olen yrittänyt pitäytyä asialinjalla ja lyhytsanaisena. Sorrun välillä lähettelemään WhatsApp-viestejä yläkertaan (ihan vain teinille toistaiseksi), ja yritän sopeutua lapsen itsenäistymispyrkimyksiin.

Teini osaa myös yllättää. Varttuneempi teini on aina osoittanut olevansa fiksu ja pärjäävä. Joitain kuukausia sitten pyysin häntä ripustamaan pyykit. Hän katsoi minua kuin avaruusoliota, puhelin kädessä tietysti, ja kysyi:

"Siis millä mä vien ne yläkertaan?"

"Pyykkikorissa kannat." 

"Aa, missä se on?"

"Samassa paikassa kuin aina."

"Aa, siis missä?"

Etuotsalohkon kehityksessä lienee siis vielä kuitenkin joitain aukkoja ja kypsymistä odottelevaa...

Osaavat teinit yllättää myös positiivisesti. Nuoremmasta kuoriutui joulun alla varsinainen joulun henki. Hän puuhasteli kaikille mahdollisille sukulaisille lahjoja aamut illat ja huolehti sisarensakin puolestakin, että kaikki on varmasti hoidettu.  Taisi tehdä kortitkin, vaikka inhoaa kirjoittamista. Isosisko, joka normaalisti on tätä roolia hoitanut, sen sijaan pakkasi aatonaattona maalaamiaan tauluja ryppyisiin kangaskasseihin ja kirjoitteli omatekoisia lahjakortteja, mikä sinänsä on ekologista ja suotavaa. Seuraelämä piti hänet kiireisenä ihan viime metreille. 

Viime viikolla 13-vuotias veti ainaisessa epäjärjestyksessä olevasta koulurepustaan esiin siistin valkean tyynyliinan ja sanoi:

"Mun tekemä. Väitätkö, ettei oo hieno?"

"No onpa tosiaan hieno, ja siististi tehty! Sähän voisit antaa tämän vaikka mummille synttärilahjaksi."

"Tiiät varmaan, että suomalainen käsityö on aika kallista, joten jos haluat tän, niin se kyllä maksaa!"

Näin kyllä. Ehkä lapsessani kasvaa nuori yrittäjä. Tyynyliina odottelee sohvan käsinojalla seuraavaa siirtoa...

Olen kuitenkin myös saanut positiivista palautetta (tai sellaiseksi se tulkitsen), sillä minua kutsutaan aika ajoin bossleidiksi tai alfaksi. Hammaslangan sijaintiakin tiedusteltiin tannoin (epäilen syyksi ihastumista). Pari viikkoa sitten 13-vuotias ilmoitti, että on kauhea halipula, ja sain hänet kainalooni sohvanmutkaan. On ne niin ihania kuitenkin!