Ammatillisuus karisee kotona, myönnän. Olen siitä syystä hieman kateellinen kaikille kotipedagogeille. Heillä on paljon enemmän vaihtoehtoisia konsteja tarkastella oppimista kuin virassa olevalla opettajalla. Hätä keinot keksii, ja miksei keksisi, jos kyse on oman lapsen oppimisesta. Haluankin ystävällisenä ihmisenä jakaa muutamia näppäriä vinkkejä (case 1, 2 ja 3), joita voi soveltaa lapsen iän ja mieltymysten mukaan ja toki kokeilla myös koulussa.

Case 1: Sipsit

Nelosluokkalainen oli koko päivän valittanut aivan tolkutonta väsymystä ja testimaannut kodin joka kolkan painonaan englannin kirjat. Siitä huolimatta englannin sanat eivät olleet siirtyneet hänen aivoihinsa. Lapsi vetosi myös siihen, että aivot olivat väsyneet, koska niiden piti alituisesti muistaa jotakin – ja vielä sunnuntaina. Olin hienovaraisesti vihjaillut, että kirja kannattaisi kenties myös avata ja sanoja lukea silmät auki niin, ettei puhelin ollut koko ajan kirjan ja silmien välissä. Meillä kuitenkin kannustetaan omatoimisuuteen, joten en ollut ottanut minkäänlaisia pakkokeinoja tässä vaiheessa käyttöön.

Lopulta turhauduin valittamiseen ja voivotteluun, takavarikoin puhelimen ja ehdotin, että aina kun lapsi on oppinut viisi sanaa, hän saa kolme sipsiä. Luoja yksin tietää, mistä ne sipsit siihen tulivat, mutta tulivat nyt kuitenkin parhaalla mahdollisella hetkellä. Lapsi virkistyi huomattavasti, ja opiskeluhetkemme pääsi käyntiin. Taktiikka oli siis: viisi sanaa aivoihin, kuulustelu ja sipsit. Neljänkymmenen sanan opetteluun ei lopulta tarvittu kuin 24 sipsiä ja kaksikymmentä minuuttia. Ihan iisiä, hei!

Case 2: Rumia sanoja

Eskarilaisen lukemaan oppiminen oli niin lähellä, että koko perhe oli innoissaan ja yritti tyrkyttää kaikenlaisia tekstejä ja sanahirviöitä lapsen eteen. Scrabble-peli, jossa muodostetaan kirjaimista sanoja, sai lapsen lopulta innostumaan. Ensin lapsi pelasi isän kanssa ihan tavallisesti. Isä huomasi, että lapsi melkein luki sanoja, kuten kala, kukka, auto jne., mutta alkoi tylsistyä. Niinpä pelin kulkua muutettiin niin, että isä antoi lapselle valmiiksi kirjaimet, joista aina varmasti tuli sana – eikä mikä tahansa sana! Kirjainyhdistelmiä olivat esimerkiksi: u – l – r – i – p – i  ja k – i – v – a – k – u. Yhtäkkiä lapsi pystyi lukemaan koko sanan, ja kun hän ymmärsi, että sanat olivat ihan toista luokkaa kuin kukka ja auto, riemu oli rajaton. Naurusta ei ollut tulla loppua, kun lapsi hoksasi sanan. Sen kunniaksi hän nauroi joka kerta niin kovasti, että ”ihan vahingossa” putosi tuolilta. Ja eikun uusia rumia sanoja kehiin: ripuli, vaikku, löyhkä, pieru, löllö, yrjö, peppu ja mitä näitä nyt on… Oppiminen on iloinen asia!

Case 3: Nolo äiti

Tämän olen kuullut ystävältäni ja itse kokeillut vain kotona!

Jossakin päin Itä-Suomea ainakin kymmenen vuotta sitten äiti ja kehitysvaiheeltaan uhmaikäinen lapsi olivat olleet kaupassa. Lapsella oli kova karkinhimo, ja hän mankui karkkia koko ostoskierroksen ajan. Lapsi kiukutteli ja hidasteli. Lopulta karkkihyllyjen edessä lapsi meni maahan makaamaan ja alkoi huutaa oikein toden teolla. Mutta mitä tekikään äiti? Sen sijaan, että olisi alkanut hyssytellä ja taivastella, että tule nyt sieltä lattialta makaamasta hän itse kävi lattialle pitkäkseen, alkoi viskellä raajojaan eri suuntiin ja huutaa: ”Mä haluun mä haluun mä haluun!” Lapsi nousi äkkiä ylös, lopetti huutamisen kuin seinään ja sanoi: ”Äiti, toi on tosi noloa. Lopeta.” Syvä kumarrus tälle konstille! Mieletön mamma! Kokeilkaapa!