Ison kaupungin iso koulu on kuin yhteiskunta pienoiskoossa; koulussa opiskelee monenlaisia oppilaita, joilla on hyvin heterogeeninen tausta. Myös meidän koulussamme on oppilaita, jotka ovat tulleet viime vuosien aikana sota-alueilta, kuten Irakista tai Afganistanista. Kaupunkimme tarjoaa oppilaille valmistavaa opetusta, mutta kuulin juuri edellisviikolla, että naapurikaupunki on purkanut kaikki valmistavan opetuksen luokat, ja muualta Suomeen tulleet ummikot integroidaan opiskelemaan tavallisiin yleisopetuksen luokkiin.

Oppilaiden mukana tulevat kieli, kulttuuri, perhe ja historia. He eivät ole välttämättä valmiita oppimaan ja harjoittelemaan lukemista, ryhmätöitä ja oppimaan ilmiöitä. Heillä saattaa olla pahojakin traumoja ja hyvin katkonainen koulunkäyntihistoria, tai pahimmassa tapauksessa he eivät ole käyneet lainkaan koulua. Nuoremmat ovat siinä määrin onnekkaita, että ehtivät mahdollisesti opiskella suomalaisessa peruskoulussa useamman vuoden ja saavuttaa kielitaidon, jonka turvin voivat hakea jatko-opintoihin. Teini-ikäisenä maahan tulleilla tilanne on toinen. He eivät muutaman peruskouluvuoden aikana ehdi oppia kieltä niin hyvin, että voisivat hakea lukioon tai ammattikouluun. Töitäkään heille tuskin on tarjolla, kun varttuneempia ja kielitaitoisempiakin työnhakijoita on tarjolla.

Samaan aikaan sote-uudistus on käsittääkseni muuttamassa esimerkiksi oppilashuollollisten palvelujen tarjontaa keskitetymmäksi niin, että eri kunnat ja kaupungit voivat konsultoida jonkinlaista keskusta. Kuraaattorit, psykologit ja terveydenhoitaja konsultoivat jossakin. Heitä ei näe, vaan he ovat tavoitettavissa puhelimitse tai sähköpostitse. Koulussa tarvitaan juuri päinvastaista; me tarvitsemme opettajien lisäksi työntekijöitä, jotka jalkautuvat koulun arkeen, ovat mukana tunneilla ja välitunneilla, kuuntelevat, juttelevat, auttavat. Me tarvitsemme edelleen kuraattoreita, psykologeja ja tervydenhoitajia ja heidän lisäkseen kenties traumaterapeutteja, psykiatrisia sairaanhoitajia sekä nuoriso- ja perhetyöntekijöitä kouluun, emme johonkin virastoon. Opettajat eivät yksin eivätkä yhdessäkään pysty hoitamaan oppilaiden ja heidän perheidensä arkeen liittyviä huolia; opettajien tehtävänä on kasvattaa, opettaa ja ohjata. Toki siinä sivussa tulee aina tehtyä muutakin, mutta tarkoitus olisi kuitenkin keskittyä opettamiseen.

Kenellä on hallussa iso kuva? Kenelle voin soittaa ja kysyä, mitä tälle asialle tehdään? Onko koulutuspoliittisia ratkaisuja mietitty siltä kannalta, että meillä on tulevaisuudessa paljon nuoria ja nuoria aikuisia, joilla on heikko suomen kielen taito ja jotka eivät ole käyneet peruskoulua? Mikä on se väylä, jota heikosti kieltä osaava nuori kulkee? Tarvitsemme uusia koulutuspolkuja, ehkä jonkinlaisen aikuisperuskoulun ja kevennetyn yleissivistävän lukion kaltaisen koulun, jossa motivoituneemmat voivat jatkaa koulunkäyntiä. Me tarvitsemme oppisopimuspaikkoja, joissa harjoitellaan samalla kieltä. Toivottavasti asia on päättäjien tiedossa ja edes jotakuinkin hoidossa, sillä muutosta on ilmassa ja moni opettaja on huolissaan.