Muutama viikko takaperin köllöttelin terassin sohvalla. Laiskotti ihan toden teolla, ja olin melkein unessa, kun kuulin nimeni mainittavan. Pihan 7 - 10-vuotiaat pikkupojat suunittelivat alkavansa purkkista ja hakevansa minua mukaan leikkiin. Pian edessäni seisoi lippispäinen joukkio. "Voitsä alkaa meidän kaa purkkista ja voitsa jäädä?" Olin jo melkein sanomassa, että olen päiväunilla enkä ole lainkaan varma, pääsenkö sohvalta ylös, mutta onneksi "joo tottakai" tulikin ajatusta nopeammin. 

Säännöt kerrattiin äkkiä, jotta pienimmätkin pääsivät mukaan, ja pian pallo oli jo kaukana lähtökuopasta, ja minä jolkottelin sitä hakemaan. "Purkki paikalla!" huusin ja lähdin etsimään koltiaisia. Muutama lippalakki vilkkui kiven takaa, mutta en hennonnut heti mennä. Kulman takaa kurkkasi toinen. Juoksin ja hiivin, huutelin nimiä purkkiin.

Pääsin itsekin vihdoin piiloon, kun olin löytänyt lopulta kaikki eikä kukaan ollut pelastanut toisia. Seisoin kallionkielekkeeseen liimautuneena niin ohuena kuin suinkin mahdollista. Yritin hengittää hiljaa ja olla kahistelematta vaatteitani. Jännitti. Naapuri käveli ohi ja säikähti, kun seisoin omituisessa paikassa. Ilmeilin kovasti ja kuiskasin, että olen purkkista. Naapuri katsoi vielä pidempään ja jatkoi matkaa. Ei ihan tajunnut tai kuullut, luulen.

Kun shortsijoukko vihdoin komennettiin kotiin, ja minäkin marssitin oman jälkikasvuni sisään, olo oli virkistynyt ja rento. Juoksemista, jännittämistä, naurua ja ihan mahtavia tyyppejä. Niitä asuu naapurissani pilvin pimein, ja ne keksii kaikenlaista, minkä aikuiset ovat saattaneet jo unohtaa. Olen iloinen, että meidän pihapiirissä on innokkaita leikkiviä lapsia, ja olen myös melkoisen otettu, että pääsin mukaan leikkiin. Kiitti tyypit:-)