Olen aina tiennyt, että pakko on huono motivaattori. Tiedän myös, että toisinaan se on ainoa motivaattori. Jos käännetään asia toisin päin ja ajatellaan, että joissain kodeissa ei lainkaan lueta, joissain toisissa ei urheilla ja joissain ei tehdä käsitöitä. Miten lapsi silti innostuu asiasta, joka on tyystin vieras? Vai innostuuko hän juuri siksi, että asia on hänelle uusi ja ihmeellinen? Pitäisikö siinä toivossa jättää lähes kaikki asiat kotona tapahtumaan omalla painollaan, jotta lapset voisivat löytää intonsa ja motivaationsa itse?

Minua on siunattu lapsella, joka rakastaa käsitöitä. Hän suunnittelee mitä hienoimpia otuksia, nukkeja, pusseja ja kalusteita ja pohtii, millaisia yksityiskohtia luomuksiin voisi ommella, kutoa, parsia kursia ja järsiä. Olen iloinen, että lapsella on ”harrastus”, mutta joka kerta, kun lause alkaa sanoilla ”Mä haluisin ommella sellaisen pussukan…” saan kaamean ahdistuksen. Yritän esittää hymyilevää ja innostua, mutta kilometrien päähän asti näkyy, etten todellakaan ole. Seuraava ”Äiti, oisko meillä sitä ja tota ja tätä ja sit tähän tarvii sellaset…” saa minut jo melkein itkun partaalle. Urheasti lähden aina etsimään karkkilaatikon kokoista ompelulaatikkoani ja tilkkuja, joita ei koskaan löydy. Siinä vaiheessa lapsi usein tajuaa, että hänen käsityöstään ei voi tulla ihan samanlaista kuin naapurin Emilialla. Naapurin Emilialla on äiti, jolla on taiteellista silmää ja näppärät sormet, minun lapsellani ainoastaan käsitöille allerginen äiti, jonka sorminäppäryys on ihan omaa luokkaansa.

Ehdotan yleensä, että käsitöitä voisi tehdä mummin tai mummon kanssa, koska molemmat ovat käsityöihmisiä ja osaavat auttaa. Lapsi kuitenkin valitsee jostain syystä uhrikseen minut, niin kuin kissa sen, joka häntä pelkää. Suunnittelu etenee usein valtavaa vauhtia, vaikka tuotantokapasiteetti on nollissa. Materiaalihankintoihin ei ole aikaa, koska asioiden on tapahduttava luovuuden puuskan iskiessä, tiedättehän.

Kaamein tapahtui kerran, kun olimme yhdessä lapsen kanssa askarrelleet keppihevosen. Vanhoista sukista, napeista ja langoista saimme kyhättyä kepin varassa päätään roikottavan laihan kaakin, jonka lapsi tietysti aikoi viedä pihalle. Yritin estellä, koska luomus oli säälittävän näköinen ja muistutti enemmän hiirtä kuin hevosta. Lapsi oli kuitenkin niin ylpeä ensimmäisestä kepparistaan, että halusi ulkoiluttaa sitä. Kun hän jonkun ajan kuluttua seisoskeli omalla pihalla eikä leikkinyt muiden mukana, kävin kysäisemässä, mikä on. Lapsi ei ollut päässyt hevosleikkiin mukaan, koska kissoilla ei kuulemma voi ratsastaa. Samalla hän osoitti pihalla innoissaan laukkaavaa Emiliaa ja sanoi, että Emiliankin äiti teki ensimmäistä kertaa kepparin, mutta se on kyllä ihan kaupasta ostetun näköinen. Samassa Emilian äiti ilmestyikin kuin tilauksesta pihallemme ja kertoi, että he olivat askarrelleet juuri Emilialle keppihevosen, mutta se oli vasta koeversio. Heidän täytyisi vielä vähän kehitellä metodia, niin saa aidomman näköisen. Totesin, että meillä on aika lailla sama tilanne ja ohjasin lapsen vaivihkaa sisälle.