Lapsella oli hävinnyt koulussa toinen luistin. Kun kysyin, onko hän etsinyt sitä, hän tokaisi kuin tyhmälle: ”Luuletsä, et mä nyt alan etsiä sitä? Tosi noloo.”  Mietin ihmeissäni, mikä luistimen etsimisessä nyt niin noloa on, mutta enhän minä ole melkein murrosikäinen. Muistan kuitenkin joitain merkittäviä tapauksia, jotka aikoinaan olivat tosi noloja (osa ehkä vieläkin).

Lukioaikana bussista tulijat laskeutuivat tasaisena virtana loppumattomassa letkassa pitkää alamäkeä kohti sivistyksen tyyssijaa. Kerran talvella johdin letkaa kohti koulua. Satuin olemaan yksin (mikä sekin on ehkä vähän noloo), ja mäen melkein jo loppuessa horjahdin ja jäin polviseisontaan, jossa liu’uin lukion pihaan muutaman metrin matkan. Sain raikuvat aplodit ja jatkoin matkaa muina naisina taakseni katsomatta. Joku toinen olisi ehkä uskaltanut kääntyä ja kumartaa. Minä en. Tosi noloo!

Kerran jo opettajana toimiessani kävin hyppytunneilla sijaistamassa toisella koululla liikuntatunteja. Liikuin siihen aikaan pyörällä, ja jotta kannettavaa ei olisi paljon, mukanani oli vain pieni suihkupyyhe. Pidin liikuntatunnin, joka muistaakseni sujui ihan hyvin. Tunnin jälkeen kävin pahaa aavistamatta suihkussa, ja jotenkin ihmeen kaupalla onnistuin lukitsemaan itseni ulos pukuhuoneesta. Suihkuhuoneessa oli kaksi ovea, ja minä olin valinnut väärän, astunut pukuhuoneen sijasta käytävälle. Kyykiskelin käsipyyhe suojanani käytävässä ja mietin strategiaani. Pyyhe peitti joko tai –tavalla jotakin. Vahtimestarin kopille pääsisi ruokalan läpi, mutta en kai nyt halunnut hullun mainetta! Kotvan kuluttua kaksi oppilasta kulki ohi. Kerroin, että oli käynyt vähän hassusti (kuten ehkä huomaatte) ja pyysin hakemaan jonkun, jolla on avain pukuhuoneeseen. Tytöt (onneksi!) repesivät nauruun ja lähtivät. Sain apua. Mut siis supernoloo!

Teini-ikäisinä olimme ystäväni kanssa katsomassa elokuvaa Araknofobia (muistaakseni), joka oli kauhuelokuva, pääosassa hämähäkit. Pidimme jalkoja penkillä järkyttävän hämähäkkivaaran takia ja kutitimme toisiamme välillä kädestä. Se jotenkin vahvisti elokuvan tunnelmaa ja toi pientä lisämaustetta (mitä ei kyllä olisi tarvittu). Elokuvan karmivimmassa kohdassa kiljuin täyttä kurkkua, kun hämähäkit kuhisivat pienessä huoneessa päähenkilössä kiinni, ja tarrauduin ystävääni kiinni - tai niin luulin. Vieressä istuva mies totesi: ” Älä hei raavi mua, tää ei ole totta.” Hups. No – loo.