tiistai, 18. joulukuu 2018

Koulun aikuiselle

Kiitos, että opetit, neuvoit, kerroit, valistit, sivistit ja innostit, vakuuttelit, uskoit.

Kiitos, että autoit, odotit ja kuuntelit, kannustit ja kehuit, kiitit, toruit, tarinoit, motivoit, näytit mallia.

Kiitos, että korjasit, koristelit, monistelit, pinosit ja pyykkäsit, järjestelit, keräsit.

Kiitos, että arvioit, ohjeistit ja määräsit, komensit ja opastit, koodasit ja ompelit.

Kiitos, että siivosit, selitit, ja saattelit, taioit, keksit tyhjästä, ehdotit ja selvittelit, riidat ratkoit, tyynnyttelit, pakotit ja vaadit.

Kiitos, että ajattelit, suunnittelit, kuvittelit, toteutit ja kirjoitit, puhuit niitä, puhuit näitä, päästelit myös ärräpäitä.

Kiitos, että kasvatit, olit aikuinen lapselle, hyvä kaveri aikuiselle, arjen tuki tarpeellinen.

Hyvää joulun aikaa teille kaikille:)

 

lauantai, 25. elokuu 2018

Kateellinen

Olen aina julistanut, etten ole lainkaan kateellinen ihminen ja etten todellakaan ymmärrä ihmisiä, jotka kadehtivat toisten onnea tai saavutuksia. Pintapuolisen itsetutkiskelun tulos kuitenkin osoittaa, että olen väärässä. Huomaan nimittäin kadehtivani.

Kesäisin mieleeni hiipii ajatus mökkeilevistä ystävistämme ja onnellisista perheistä. Mökkeilevistä lapsista kasvaa varmaan jotenkin reippaampia ja parempia ihmisiä; he ymmärtävät luontoa ja hieman alkeellisempaakin elämää. Koko perhe voi viettää leppoisaa aikaa yhdessä ja laittaa luonnon antimista rauhalliseen tahtiin ruokaa. Ei ole kiire. Riippukeinussa sitä vaan köllötellään. Välillä hieman mustikkametsässä samoillaan. Lihakset kiinteytyvät polttopuita pilkkoessa, ja sauna huolehtii luonnollisesta kauneudesta. Mökki on yhtä kuin onnellinen perhe, jotakin aivan ihanaa! 

Toinen kateuden siemen on alkanut hautua padassa. Haudutellaan, puristellaan, kiehutellaan, luomuillaan, oman maan perunaa, lähijärvestä kalaa, omasta tomaatintaimesta kasvatetut tomaatit, siis upeaa, eikö? Kuinka paljon paremmat kasvuolosuhteet lapsillani olisikaan, jos aina ennen treenejä voisin tarjoilla jalopuristettua sitruspastaa avokadopedillä tai luomuhärkää punaviinimarjahyydykkellä, itse tehtyä gluteenitona leipää ja rivitaloparvekkeella lypsetyn lehmän maitoa? Ah sitä ihanuutta, kun lapseni iho hehkuu, hän on energinen ja hyvin ravittu! 

Tiedän kuitenkin tähään ikään mennssä, että en ole mökki-ihminen, vaan viihdyn kaupungissa. Kesäisin kaupungissa on paljon kivaa tekemistä eikä esimerkiksi hyttysiä. Mielestäni mökillä käynnin paras hetki on lähdön hetki. Lohduttavaa ja helopttavaa on, että Lenita Airisto ja Pirjo Nuotiokin ovat julkisesti myöntäneet inhoavansa mökkeilyä. 

Tiedän myös, että teen ihan hyvää makaronilaatikkoa ja olen aika haka arkipöperön vääntäjä. Pystyn loihtimaan lähes tyhjästäkin jääkaapista vielä kelpo aterian. Melko marttahenkistä, eikö! Minusta ei kuitekaan ole fine dining -kokiksi, mutta olen todella hyvä assistentti ja siivooja. Pilkon ja tiskaan tehokkaasti. 

Ehkä kadehtimiseni onkin jotakin nykymaailman some-kateutta, jota ei olisi, jollen toisinaan roikkuisi somessa. Ehkä se on jotakin, mitä arvostan, mutta johon en itse kykene. Pidän hyvästä ruuasta, ja minusta mökkeily on hyvä harrastus. Lapseni tietävät sen, vaikka en aina laitakaan superruokaa ja mökkeile juurikaan. Olen hyvin ylpeä siitä, että tyttäreni sanoi kerran äitienpäivän kynnyksellä oppineensa minulta suvaitsevuutta, ja sitä, että jokainen saa olla sellainen kuin haluaa. Ja näinhän se juuri on!

lauantai, 25. elokuu 2018

Mielipide on uusi fakta

Tunnustan heti, että otsikko on lainaus viisaalta ystävältäni. Hän opettaa lukiossa äidinkieltä ja kirjallisuutta ja on työnsä kautta ehtinyt havainnoida ja kuunnella lukuisia nuoria ja tutustua heidän maailmaansa ja ajattelutapoihinsa.  Allekirjoitan hänen näkemyksensä. Ihmisiä kuunnellessa ja erilaisia keskusteluohjelmia seuratessa voi helposti havaita, että monet kohtuullisen painavatkin argumentit voi kuitata kertomalla olevansa eri mieltä ja luottavansa omaan näkemykseen. Enää ei olekaan itsestään selvää, että asiantuntijaan luotetaan tai hänen näkemystään kunnioitetaan, ja se on mielestäni huolestuttavaa. 

 

Mielipiteenvapaus ja nuoren sukupolven uskallus kertoa omia näkemyksiään on ehdottomasti hyvä asia, enkä haluaisikaan siinä mielessä palata ajassa taaksepäin. Tiedon saatavuuden ja luotettavuuden kannalta on kuitenkin huolestuttavaa, jos osa ihmisistä ei usko asiantuntijoihin tai tieteen saavutuksiin. Ihmiset, jotka ovat ensin opiskelleet ja sitten tehneet työuransa tietyn asian äärellä, ovat luotettavia tietolähteitä ja tietävät oikeasti. Hakukoneet ja videotkin tietävät varmuudella jotakin, samoin ystävät, mutta silti tiede ja asiantuntijat ovat niitä, joiden mielipidettä ei voi kuitata vain musta tuntuu -asenteella.

 

Mieheni tekee yliopistopedagogiikan opintoja. Hän kysyi minulta taannoin, olenko sisältö- vai oppimiskeskeinen opettaja. Hetken mietittyäni sanoin olevani oppimiskeskeinen, mutta myös sisältökeskeinen. Hän ihmetteli, miksi yliopistopedagogiikan kurssimateriaalissa korostettiin oppimiskeskeistä opetustapaa ja vannottiin sen nimeen. Eihän kaikkia asioita voi oppia esimerkiksi keskustelemalla! Miten ihminen voi oppia vaikkapa alkuaineiden ominaisuuksia tai ihmisen fysiologiaa dialogissa, jos kukaan sen osallistujista ei tiedä asiasta mitään. Pelkällä mielipiteiden ja ajatusten vaihdolla ei pärjää kaikissa tilanteissa. Niin kuin sananlaskukin toteaa, tyhjästä on paha nyhjästä.

 

Perusopetuksen uusimmassa opetussuunnitelmassa puhutaan oppijan vastuusta ja oppilaan aktiivisesta roolista. Siinä on hyvä ajatus taustalla, ja toki on suotavaa, että lapset ja nuoret oppivat aktiivisiksi kansalaisiksi. Itseohjautuvuutta ei kuitenkaan voi peruskoulussa korostaa liikaa, sillä moni vasta harjoittelee omatoimisuutta oppijana. Vapaus toimia ja suunnitella oppimistaan itse ei onnistu, jos ei ole mitään pohjaa. Tarvitaan myös lukemista, tiedon etsimistä ja opettajajohtoista pedagogiikkaa. On oltava aina jonkinlaisia pohjatietoja, yleistietoa, mistä saa kiinni. Erilaiset tavat oppia ja opettaa täydentävät toisiaan, minkä kaikki viisaat pedagogit tietävät. Me olemme kaikki erilaisia ja lisäksi monitahoisia oppijoita. Keskusteluiden, kysymysten ja erilaisten kohtaamisten kautta ymmärrys ja ajattelu syvenevät, ja mielipidettään voi myös vaihtaa.  On kuitenkin ymmärrettävä, että jotkin asiat ovat faktoja, joiden olemassaoloon voi luottaa. Kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan kyseenalaistaa, ja joskus oma mielipide ei ole niin arvokas, koska se vaan ei pidä paikkaansa.

 

lauantai, 22. huhtikuu 2017

Koulutuspoliittinen umpikuja?

Ison kaupungin iso koulu on kuin yhteiskunta pienoiskoossa; koulussa opiskelee monenlaisia oppilaita, joilla on hyvin heterogeeninen tausta. Myös meidän koulussamme on oppilaita, jotka ovat tulleet viime vuosien aikana sota-alueilta, kuten Irakista tai Afganistanista. Kaupunkimme tarjoaa oppilaille valmistavaa opetusta, mutta kuulin juuri edellisviikolla, että naapurikaupunki on purkanut kaikki valmistavan opetuksen luokat, ja muualta Suomeen tulleet ummikot integroidaan opiskelemaan tavallisiin yleisopetuksen luokkiin.

Oppilaiden mukana tulevat kieli, kulttuuri, perhe ja historia. He eivät ole välttämättä valmiita oppimaan ja harjoittelemaan lukemista, ryhmätöitä ja oppimaan ilmiöitä. Heillä saattaa olla pahojakin traumoja ja hyvin katkonainen koulunkäyntihistoria, tai pahimmassa tapauksessa he eivät ole käyneet lainkaan koulua. Nuoremmat ovat siinä määrin onnekkaita, että ehtivät mahdollisesti opiskella suomalaisessa peruskoulussa useamman vuoden ja saavuttaa kielitaidon, jonka turvin voivat hakea jatko-opintoihin. Teini-ikäisenä maahan tulleilla tilanne on toinen. He eivät muutaman peruskouluvuoden aikana ehdi oppia kieltä niin hyvin, että voisivat hakea lukioon tai ammattikouluun. Töitäkään heille tuskin on tarjolla, kun varttuneempia ja kielitaitoisempiakin työnhakijoita on tarjolla.

Samaan aikaan sote-uudistus on käsittääkseni muuttamassa esimerkiksi oppilashuollollisten palvelujen tarjontaa keskitetymmäksi niin, että eri kunnat ja kaupungit voivat konsultoida jonkinlaista keskusta. Kuraaattorit, psykologit ja terveydenhoitaja konsultoivat jossakin. Heitä ei näe, vaan he ovat tavoitettavissa puhelimitse tai sähköpostitse. Koulussa tarvitaan juuri päinvastaista; me tarvitsemme opettajien lisäksi työntekijöitä, jotka jalkautuvat koulun arkeen, ovat mukana tunneilla ja välitunneilla, kuuntelevat, juttelevat, auttavat. Me tarvitsemme edelleen kuraattoreita, psykologeja ja tervydenhoitajia ja heidän lisäkseen kenties traumaterapeutteja, psykiatrisia sairaanhoitajia sekä nuoriso- ja perhetyöntekijöitä kouluun, emme johonkin virastoon. Opettajat eivät yksin eivätkä yhdessäkään pysty hoitamaan oppilaiden ja heidän perheidensä arkeen liittyviä huolia; opettajien tehtävänä on kasvattaa, opettaa ja ohjata. Toki siinä sivussa tulee aina tehtyä muutakin, mutta tarkoitus olisi kuitenkin keskittyä opettamiseen.

Kenellä on hallussa iso kuva? Kenelle voin soittaa ja kysyä, mitä tälle asialle tehdään? Onko koulutuspoliittisia ratkaisuja mietitty siltä kannalta, että meillä on tulevaisuudessa paljon nuoria ja nuoria aikuisia, joilla on heikko suomen kielen taito ja jotka eivät ole käyneet peruskoulua? Mikä on se väylä, jota heikosti kieltä osaava nuori kulkee? Tarvitsemme uusia koulutuspolkuja, ehkä jonkinlaisen aikuisperuskoulun ja kevennetyn yleissivistävän lukion kaltaisen koulun, jossa motivoituneemmat voivat jatkaa koulunkäyntiä. Me tarvitsemme oppisopimuspaikkoja, joissa harjoitellaan samalla kieltä. Toivottavasti asia on päättäjien tiedossa ja edes jotakuinkin hoidossa, sillä muutosta on ilmassa ja moni opettaja on huolissaan.

torstai, 9. helmikuu 2017

Monialaista oppimista marraskuussa

Uuden opetussuunnitelman myötä kaikilla kouluilla on viimeistään tänä lukuvuonna toteutettu tai toteutetaan monialaisia oppimiskokonaisuuksia. Niiden ideana on opetuksen eheyttäminen. Tarkasteltavaa ilmiötä lähestytään monen eri oppiaineen näkökulmasta. Tämä ei ole mitään uutta alakoulun puolella, jossa yhtä luokkaa opettava opettaja voi helposti suunnitella ja toteuttaa vaikkapa yhden tai parin päivän mittaisia kokonaisuuksia yhdistelemällä siihen eri oppiaineiden sisältöjä. Aineenopetuspuolella yläkoulussa sen sijaan on edelleen paljolti vallalla yhtä ainetta kerrallaan -mentaliteetti, mikä toki johtuu osittain ihan opettajankoulutuksesta; aineenopettajat erikoistuvat yhteen tai kahteen aineeseen, jonka asiantuntijoita ovat.

 

Isossa yhtenäiskoulussa monet eri näkökulmat on otettava huomioon. Meidän koulullamme oli suunnitteluvaiheessa jo olemassa taito- ja taideaineiden opettajilla jonkinlainen idea, jota he halusivat kokeilla; seiskaluokkalaiset opiskelisivat maaliskuussa kotitalouden, teknisen käsityön ja tekstiilityön sekä musiikin tunneilla Kuuba-projektin parissa. Koska emme halunneet tätä ideaa tyrmätä, alkoivat muut sovittaa suunnitelmaansa tähän. Niinpä yläkoulussa alettiin suunnitella joka luokka-asteelle omaa kokonaisuutta.

Kahdeksannen luokan ryhmä valitsi aiheekseen ympäristön, jossa oppilaat saivat valita eri painotuksia, kuten vesi, ruoka, ilmasto. Kahdeksannen luokan vierailut vedenpuhdistamolle ja kaatopaikalle, joita oli jo aiempinakin vuosina tehty,  sopivat hyvin tähän suunnitelmaan.

Yhdeksännen luokan ryhmän aihe on vieläkin hieman auki, mutta todennäköisesti yhdeksännen luokan oppilaat toteuttavat huhtikuussa vapaaehtoistyöhön liittyvän projektikokonaisuuden, jossa yhdistyvät äidinkielen ja kirjallisuuden, historian ja oppilaanohjauksen teemat.

Projektiviikon ajankohdaksi sekä alakoulun että kahdeksansien luokkien osalta määräytyi marraskuu, koska ysit olivat silloin sopivasti työelämääntutustumisjaksolla (TET).  Yhdeksänsien luokkien projekti on huhtikuussa kasien TET-viikolla ja seiskoilla on taito- ja taideaineprojekti maaliskuussa. Kun osa oppilaista on työharjoittelussa, voidaan oppitunneilta vapautuvia opettajia hyödyntää joustavammin ohjaamaan  oppilaiden projektityöskentelyä.

Opettajat suunnittelivat kokonaisuuksia etukäteen YT-ajalla ja luokka-astetiimeissä. Sovittiin myös kaksi kahden tunnin suunnittelujaksoa oppilaille.  Ainakin alkuvaiheessa juuri oppilaiden osallistuminen suunnitteluun tuntui monesta opettajasta hankalalta. Opettajat ovat tottuneet pitämään lankoja käsissään ja pelkäävät, että jotakin olennaista jää oppimatta, jos valta suunnittelusta on oppilailla.

Huoli oli kuitenkin turha. Projektiviikolta kerätyn palautteen perusteella opettajat olivat positiivisesti yllättyneitä siitä, mihin kaikkeen oppilaat kykenevät. Moni kommentoi, että oli mukava huomata, että oppilailla on paljon taitoja, joista he eivät tienneetkään. Projektityöskentelyssä moni sai siis näyttää itsestään uutta puolta opettajalle ja luokkakavereille. Kiitosta tuli myös siitä, että oppilaat joutuivat ottamaan tavallista enemmän vastuuta ja harjoittelemaan töiden jakamista eri päiville ja kotiläksyiksi.

Projektiviikolla hankalaksi koettiin erityistä tai tehostettua tukea tarvitsevien oppilaiden ohjaaminen, koska itsenäinen työskentely ja rutiinien rikkominen ei välttämättä sovellu kaikille. Jollekin viikko saattoi olla siis yhtä kaaosta. Opettajat kokivat myös suunnittelun työläänä ja aikaa vievänä.

 

Oppilailta tullut palaute oli pääosin myönteistä, ja erilaisesta oppimisesta ilmiöiden parissa pidettiin. Osa olisi halunnut ihan normaaleja oppitunteja eikä ymmärtänyt, miksi projektiviikkoa vietettiin.

 

Olen iloinen ja tyytyväinen, että onnistuimme yhdessä toteuttamaan projektiviikon. Paljon on varmasti parannettavaa ja opittavaa vastaisuuden varalle, mutta  kokonaisuus toimi. Ensi kertaan!