Suomalaisessa peruskoulussa on paljon hyvää. Se on antanut 1970-luvulta lähtien tasavertaiset mahdollisuudet opiskeluun ja oppimiseen oppilaiden taustasta riippumatta. Suomalaiset opettajat ovat koulutettuja, ja heillä on hyvä oppiaineen hallinta. Pisa-tutkimukset ovat tehneet Suomen koulutusjärjestelmästä kansainvälisestikin mielenkiintoisen, koska suomalaiset lapset ovat saavuttaneet hyviä oppimistuloksia. Amerikkalainen taloustieteilijä Joseph Spitlitz sanoi Helsingin Sanomissa 23.11.2011, että Suomi olisi edelleen takapajula ilman kansainvälisesti kehuttua koulutusjärjestelmää. Kunnalliseen koulutusjärjestelmään siis kannattaa investoida.

Suomalainen peruskoulu on varmasti vielä muutama vuosikymmen sitten vastannut hyvin yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin ja haasteisiin, mutta 2000-luvun nopea tietotekninen kehittyminen on muuttanut paljolti tiedon luonnetta ja saatavuutta. Työelämäkin on muuttunut erilaisiksi projekteiksi, ja nykynuorilta vaaditaan työelämässä monipuolisempaa osaamista kuin aikaisemmilta sukupolvilta. Tähän haasteeseen suomalainen peruskoulu ei mielestäni tällä hetkellä pysty kaikilta osin vastaamaan. Tärkeää kuitenkin olisi, että koulu pysyisi mukana junassa, jotta nykyisillä nuorilla ja tulevilla aikuisilla olisi mahdollisuus toimia kaikilla yhteiskunnan aloilla.

Suomalaisessa opettajuudessa on vahvasti läsnä yksin ja oikein tekemisen traditio. Opettaja vahtii omaa reviiriään ja omia oppituntejaan kuin leijonaemo pentujaan ja varoo tekemästä mitään väärin. Oman oppiaineen hyvä hallinta on toki tärkeä taito ja yksi edellytys hyvään oppimisen ohjaamiseen, mutta se ei riitä. Jos oppilailta vaaditaan ryhmätyötaitoja ja sosiaalista oppimista, pitäisi sitä vaatia myös opettajilta. Yhdessä jakamalla opitaan enemmän, ja toisen näkökulma saattaa kirkastuttaa omiakin ajatuksia ja tuoda uutta puhtia opettajuuteen. Opettajien yhteistyö on mielestäni avainasemassa pohdittaessa uudenlaisen peruskoulun rakennetta.

Samasta asiasta kirjoittaa Jyväskylän yliopiston koulutustutkimuksen professori Jouni J. Välijärvi Helsingin Sanomissa 31.10.2011. Hän kritisoi sitä, että peruskoulu-uudistusten yhteydessä muutoksia tehdään tuntijakoon, ei muuhun. Yksittäisten oppiaineiden tuntimäärien lisääminen tai vähentäminen ei ole Välijärven mukaan ratkaisu koulutuksen ongelmiin. Myöskään uudet oppiaineet eivät ole ratkaisu, sillä nekin vain omalta osaltaan hajottavat oppilaiden maailmankuvaa. Päämäärän pitäisi olla juuri päinvastainen eli oppiaineita integroiva ja yhtenäisyyttä lisäävä. ”Hallitusohjelmaan kirjattu tuntijaon muutos on peruskoulun tulevaisuuden haasteisiin riittämätön uudistus”, kirjoittaa Välijärvi.

Nyky-yhteiskunnan haasteisiin vastaaminen olisi koulumaailmassa helpompaa, jos opetussuunnitelmassa olisi enemmän joustoa. Tällä tarkoitan sitä, että esimerkiksi yläkoulussa olisi mahdollisuus opiskella opintokokonaisuuksia vuosiluokkiin sitomatta. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että seitsemännen luokan historian, äidinkielen ja kuvaamataidon osa-alueita nivottaisiin yhteen aiheena esimerkiksi ”Suomalaiset merkkihenkilöt”. Äidinkielessä kirjallisuushistoriaa käsitellään vasta 9. luokalla, mutta täysin samoja historiallisia merkkihenkilöitä käydään läpi 7. luokan historiassa. Kokonaisuuksia opiskelemalla oppimisesta tulee motivoivampaa, ja oppilaan on helpompi hahmottaa tärkeitä asioita.

Myös oppilaiden osallistaminen on tärkeää. Oppilaiden motivaatiota lisäisi varmasi se, että he pääsisivät itse suunnittelemaan oppimistapoja ja oppisisältöjä. Tällainenkin olisi helpompaa, jos oppiminen tapahtuisi erilaisissa tiimeissä ja opintokokonaisuuksissa. Tiettyä opintokokonaisuutta olisi ohjaamassa opettajatiimi, joka koostuisi eri aineenopettajista. Jokainen toisi tiimin käyttöön omat vahvuutensa, ja samalla pääsisi itse oppimaan jotakin uutta ja laajentamaan näkökulmaansa. Oman oppiaineen hallinta ei häviä, vaikka opettaja laajentaakin osaamisaluettaan. Opintokokonaisuuksissa työskentely antaisi myös oppilaille valinnanvapauksia, koska näkökulma laajenisi ja ohjaajia olisi enemmän.

Peruskoulun ja oppimisen ongelmana Suomessa on myös tutkimusten mukaan se, että nuoret eivät viihdy koulussa. Oppimisen kannalta ensiarvoisen tärkeää olisi, että oppimisilmapiiri on kunnossa ja kouluun on mukava tulla. Edellä mainitut opetussuunnitelman joustavuus ja oppilaiden mukaan ottaminen opetuksen suunnitteluun ovat vain joitain keinoja opiskeluilmapiirin parantamiseen. Molemmissa korostuu myös sosiaalinen oppiminen ja ryhmässä tekeminen.

Uskon, että jonkinlainen opintokokonaisuuksista ja tiimiopettajuudesta muodostuva peruskoulu olisi yksi tulevaisuuden suunta, johon peruskoulua voisi kehittää. Se vaatii tietysti opetussuunnitelman kehittämistä joustavampaan suuntaan ja opettajankoulutusjärjestelmän uudistusta. Opettajien näkökulma ja kouluissa jo tehtävä työ olisi saatava opetussuunnitelman laatijoiden ja opettajankoulutuksen kehittäjien käyttöön, sillä monissa kouluissa kuljetaan jo kohti uutta.