Tällä hetkellä suurin ongelmani (ja se todella on minun ongelmani) on se, että ylipäätään asun samassa taloudessa 13-vuotiaan kanssa. Kun huikkaan moit, teini katsoo otsa rypyssä ja kysyy, mikä hätänä. Jos alan ihan jutella, otsaryppy syvenee, ja teini kysyy, miksi vittuilen. Jos joudun suorastaan lavertelemaan sellaisista turhista ja itsestään selvistä asioista kuin läksyistä tai likapyykeistä lattialla, desibelit nousevat huomattavan korkeiksi. Kaikista pahinta on, jos innostun halaamaan:

"Hyi yäk, mee pois, sä haiset!"

Niinpä olen yrittänyt pitäytyä asialinjalla ja lyhytsanaisena. Sorrun välillä lähettelemään WhatsApp-viestejä yläkertaan (ihan vain teinille toistaiseksi), ja yritän sopeutua lapsen itsenäistymispyrkimyksiin.

Teini osaa myös yllättää. Varttuneempi teini on aina osoittanut olevansa fiksu ja pärjäävä. Joitain kuukausia sitten pyysin häntä ripustamaan pyykit. Hän katsoi minua kuin avaruusoliota, puhelin kädessä tietysti, ja kysyi:

"Siis millä mä vien ne yläkertaan?"

"Pyykkikorissa kannat." 

"Aa, missä se on?"

"Samassa paikassa kuin aina."

"Aa, siis missä?"

Etuotsalohkon kehityksessä lienee siis vielä kuitenkin joitain aukkoja ja kypsymistä odottelevaa...

Osaavat teinit yllättää myös positiivisesti. Nuoremmasta kuoriutui joulun alla varsinainen joulun henki. Hän puuhasteli kaikille mahdollisille sukulaisille lahjoja aamut illat ja huolehti sisarensakin puolestakin, että kaikki on varmasti hoidettu.  Taisi tehdä kortitkin, vaikka inhoaa kirjoittamista. Isosisko, joka normaalisti on tätä roolia hoitanut, sen sijaan pakkasi aatonaattona maalaamiaan tauluja ryppyisiin kangaskasseihin ja kirjoitteli omatekoisia lahjakortteja, mikä sinänsä on ekologista ja suotavaa. Seuraelämä piti hänet kiireisenä ihan viime metreille. 

Viime viikolla 13-vuotias veti ainaisessa epäjärjestyksessä olevasta koulurepustaan esiin siistin valkean tyynyliinan ja sanoi:

"Mun tekemä. Väitätkö, ettei oo hieno?"

"No onpa tosiaan hieno, ja siististi tehty! Sähän voisit antaa tämän vaikka mummille synttärilahjaksi."

"Tiiät varmaan, että suomalainen käsityö on aika kallista, joten jos haluat tän, niin se kyllä maksaa!"

Näin kyllä. Ehkä lapsessani kasvaa nuori yrittäjä. Tyynyliina odottelee sohvan käsinojalla seuraavaa siirtoa...

Olen kuitenkin myös saanut positiivista palautetta (tai sellaiseksi se tulkitsen), sillä minua kutsutaan aika ajoin bossleidiksi tai alfaksi. Hammaslangan sijaintiakin tiedusteltiin tannoin (epäilen syyksi ihastumista). Pari viikkoa sitten 13-vuotias ilmoitti, että on kauhea halipula, ja sain hänet kainalooni sohvanmutkaan. On ne niin ihania kuitenkin!

Kiitos, että autoit, odotit ja kuuntelit, kannustit ja kehuit, kiitit, toruit, tarinoit, motivoit, näytit mallia.

Kiitos, että korjasit, koristelit, monistelit, pinosit ja pyykkäsit, järjestelit, keräsit.

Kiitos, että arvioit, ohjeistit ja määräsit, komensit ja opastit, koodasit ja ompelit.

Kiitos, että siivosit, selitit, ja saattelit, taioit, keksit tyhjästä, ehdotit ja selvittelit, riidat ratkoit, tyynnyttelit, pakotit ja vaadit.

Kiitos, että ajattelit, suunnittelit, kuvittelit, toteutit ja kirjoitit, puhuit niitä, puhuit näitä, päästelit myös ärräpäitä.

Kiitos, että kasvatit, olit aikuinen lapselle, hyvä kaveri aikuiselle, arjen tuki tarpeellinen.

Hyvää joulun aikaa teille kaikille:)

Kesäisin mieleeni hiipii ajatus mökkeilevistä ystävistämme ja onnellisista perheistä. Mökkeilevistä lapsista kasvaa varmaan jotenkin reippaampia ja parempia ihmisiä; he ymmärtävät luontoa ja hieman alkeellisempaakin elämää. Koko perhe voi viettää leppoisaa aikaa yhdessä ja laittaa luonnon antimista rauhalliseen tahtiin ruokaa. Ei ole kiire. Riippukeinussa sitä vaan köllötellään. Välillä hieman mustikkametsässä samoillaan. Lihakset kiinteytyvät polttopuita pilkkoessa, ja sauna huolehtii luonnollisesta kauneudesta. Mökki on yhtä kuin onnellinen perhe, jotakin aivan ihanaa! 

Toinen kateuden siemen on alkanut hautua padassa. Haudutellaan, puristellaan, kiehutellaan, luomuillaan, oman maan perunaa, lähijärvestä kalaa, omasta tomaatintaimesta kasvatetut tomaatit, siis upeaa, eikö? Kuinka paljon paremmat kasvuolosuhteet lapsillani olisikaan, jos aina ennen treenejä voisin tarjoilla jalopuristettua sitruspastaa avokadopedillä tai luomuhärkää punaviinimarjahyydykkellä, itse tehtyä gluteenitona leipää ja rivitaloparvekkeella lypsetyn lehmän maitoa? Ah sitä ihanuutta, kun lapseni iho hehkuu, hän on energinen ja hyvin ravittu! 

Tiedän kuitenkin tähään ikään mennssä, että en ole mökki-ihminen, vaan viihdyn kaupungissa. Kesäisin kaupungissa on paljon kivaa tekemistä eikä esimerkiksi hyttysiä. Mielestäni mökillä käynnin paras hetki on lähdön hetki. Lohduttavaa ja helopttavaa on, että Lenita Airisto ja Pirjo Nuotiokin ovat julkisesti myöntäneet inhoavansa mökkeilyä. 

Tiedän myös, että teen ihan hyvää makaronilaatikkoa ja olen aika haka arkipöperön vääntäjä. Pystyn loihtimaan lähes tyhjästäkin jääkaapista vielä kelpo aterian. Melko marttahenkistä, eikö! Minusta ei kuitekaan ole fine dining -kokiksi, mutta olen todella hyvä assistentti ja siivooja. Pilkon ja tiskaan tehokkaasti. 

Ehkä kadehtimiseni onkin jotakin nykymaailman some-kateutta, jota ei olisi, jollen toisinaan roikkuisi somessa. Ehkä se on jotakin, mitä arvostan, mutta johon en itse kykene. Pidän hyvästä ruuasta, ja minusta mökkeily on hyvä harrastus. Lapseni tietävät sen, vaikka en aina laitakaan superruokaa ja mökkeile juurikaan. Olen hyvin ylpeä siitä, että tyttäreni sanoi kerran äitienpäivän kynnyksellä oppineensa minulta suvaitsevuutta, ja sitä, että jokainen saa olla sellainen kuin haluaa. Ja näinhän se juuri on!

Mielipiteenvapaus ja nuoren sukupolven uskallus kertoa omia näkemyksiään on ehdottomasti hyvä asia, enkä haluaisikaan siinä mielessä palata ajassa taaksepäin. Tiedon saatavuuden ja luotettavuuden kannalta on kuitenkin huolestuttavaa, jos osa ihmisistä ei usko asiantuntijoihin tai tieteen saavutuksiin. Ihmiset, jotka ovat ensin opiskelleet ja sitten tehneet työuransa tietyn asian äärellä, ovat luotettavia tietolähteitä ja tietävät oikeasti. Hakukoneet ja videotkin tietävät varmuudella jotakin, samoin ystävät, mutta silti tiede ja asiantuntijat ovat niitä, joiden mielipidettä ei voi kuitata vain musta tuntuu -asenteella.

Mieheni tekee yliopistopedagogiikan opintoja. Hän kysyi minulta taannoin, olenko sisältö- vai oppimiskeskeinen opettaja. Hetken mietittyäni sanoin olevani oppimiskeskeinen, mutta myös sisältökeskeinen. Hän ihmetteli, miksi yliopistopedagogiikan kurssimateriaalissa korostettiin oppimiskeskeistä opetustapaa ja vannottiin sen nimeen. Eihän kaikkia asioita voi oppia esimerkiksi keskustelemalla! Miten ihminen voi oppia vaikkapa alkuaineiden ominaisuuksia tai ihmisen fysiologiaa dialogissa, jos kukaan sen osallistujista ei tiedä asiasta mitään. Pelkällä mielipiteiden ja ajatusten vaihdolla ei pärjää kaikissa tilanteissa. Niin kuin sananlaskukin toteaa, tyhjästä on paha nyhjästä.

Perusopetuksen uusimmassa opetussuunnitelmassa puhutaan oppijan vastuusta ja oppilaan aktiivisesta roolista. Siinä on hyvä ajatus taustalla, ja toki on suotavaa, että lapset ja nuoret oppivat aktiivisiksi kansalaisiksi. Itseohjautuvuutta ei kuitenkaan voi peruskoulussa korostaa liikaa, sillä moni vasta harjoittelee omatoimisuutta oppijana. Vapaus toimia ja suunnitella oppimistaan itse ei onnistu, jos ei ole mitään pohjaa. Tarvitaan myös lukemista, tiedon etsimistä ja opettajajohtoista pedagogiikkaa. On oltava aina jonkinlaisia pohjatietoja, yleistietoa, mistä saa kiinni. Erilaiset tavat oppia ja opettaa täydentävät toisiaan, minkä kaikki viisaat pedagogit tietävät. Me olemme kaikki erilaisia ja lisäksi monitahoisia oppijoita. Keskusteluiden, kysymysten ja erilaisten kohtaamisten kautta ymmärrys ja ajattelu syvenevät, ja mielipidettään voi myös vaihtaa.  On kuitenkin ymmärrettävä, että jotkin asiat ovat faktoja, joiden olemassaoloon voi luottaa. Kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan kyseenalaistaa, ja joskus oma mielipide ei ole niin arvokas, koska se vaan ei pidä paikkaansa.

Oppilaiden mukana tulevat kieli, kulttuuri, perhe ja historia. He eivät ole välttämättä valmiita oppimaan ja harjoittelemaan lukemista, ryhmätöitä ja oppimaan ilmiöitä. Heillä saattaa olla pahojakin traumoja ja hyvin katkonainen koulunkäyntihistoria, tai pahimmassa tapauksessa he eivät ole käyneet lainkaan koulua. Nuoremmat ovat siinä määrin onnekkaita, että ehtivät mahdollisesti opiskella suomalaisessa peruskoulussa useamman vuoden ja saavuttaa kielitaidon, jonka turvin voivat hakea jatko-opintoihin. Teini-ikäisenä maahan tulleilla tilanne on toinen. He eivät muutaman peruskouluvuoden aikana ehdi oppia kieltä niin hyvin, että voisivat hakea lukioon tai ammattikouluun. Töitäkään heille tuskin on tarjolla, kun varttuneempia ja kielitaitoisempiakin työnhakijoita on tarjolla.

Samaan aikaan sote-uudistus on käsittääkseni muuttamassa esimerkiksi oppilashuollollisten palvelujen tarjontaa keskitetymmäksi niin, että eri kunnat ja kaupungit voivat konsultoida jonkinlaista keskusta. Kuraaattorit, psykologit ja terveydenhoitaja konsultoivat jossakin. Heitä ei näe, vaan he ovat tavoitettavissa puhelimitse tai sähköpostitse. Koulussa tarvitaan juuri päinvastaista; me tarvitsemme opettajien lisäksi työntekijöitä, jotka jalkautuvat koulun arkeen, ovat mukana tunneilla ja välitunneilla, kuuntelevat, juttelevat, auttavat. Me tarvitsemme edelleen kuraattoreita, psykologeja ja tervydenhoitajia ja heidän lisäkseen kenties traumaterapeutteja, psykiatrisia sairaanhoitajia sekä nuoriso- ja perhetyöntekijöitä kouluun, emme johonkin virastoon. Opettajat eivät yksin eivätkä yhdessäkään pysty hoitamaan oppilaiden ja heidän perheidensä arkeen liittyviä huolia; opettajien tehtävänä on kasvattaa, opettaa ja ohjata. Toki siinä sivussa tulee aina tehtyä muutakin, mutta tarkoitus olisi kuitenkin keskittyä opettamiseen.

Kenellä on hallussa iso kuva? Kenelle voin soittaa ja kysyä, mitä tälle asialle tehdään? Onko koulutuspoliittisia ratkaisuja mietitty siltä kannalta, että meillä on tulevaisuudessa paljon nuoria ja nuoria aikuisia, joilla on heikko suomen kielen taito ja jotka eivät ole käyneet peruskoulua? Mikä on se väylä, jota heikosti kieltä osaava nuori kulkee? Tarvitsemme uusia koulutuspolkuja, ehkä jonkinlaisen aikuisperuskoulun ja kevennetyn yleissivistävän lukion kaltaisen koulun, jossa motivoituneemmat voivat jatkaa koulunkäyntiä. Me tarvitsemme oppisopimuspaikkoja, joissa harjoitellaan samalla kieltä. Toivottavasti asia on päättäjien tiedossa ja edes jotakuinkin hoidossa, sillä muutosta on ilmassa ja moni opettaja on huolissaan.

Isossa yhtenäiskoulussa monet eri näkökulmat on otettava huomioon. Meidän koulullamme oli suunnitteluvaiheessa jo olemassa taito- ja taideaineiden opettajilla jonkinlainen idea, jota he halusivat kokeilla; seiskaluokkalaiset opiskelisivat maaliskuussa kotitalouden, teknisen käsityön ja tekstiilityön sekä musiikin tunneilla Kuuba-projektin parissa. Koska emme halunneet tätä ideaa tyrmätä, alkoivat muut sovittaa suunnitelmaansa tähän. Niinpä yläkoulussa alettiin suunnitella joka luokka-asteelle omaa kokonaisuutta.

Kahdeksannen luokan ryhmä valitsi aiheekseen ympäristön, jossa oppilaat saivat valita eri painotuksia, kuten vesi, ruoka, ilmasto. Kahdeksannen luokan vierailut vedenpuhdistamolle ja kaatopaikalle, joita oli jo aiempinakin vuosina tehty,  sopivat hyvin tähän suunnitelmaan.

Yhdeksännen luokan ryhmän aihe on vieläkin hieman auki, mutta todennäköisesti yhdeksännen luokan oppilaat toteuttavat huhtikuussa vapaaehtoistyöhön liittyvän projektikokonaisuuden, jossa yhdistyvät äidinkielen ja kirjallisuuden, historian ja oppilaanohjauksen teemat.

Projektiviikon ajankohdaksi sekä alakoulun että kahdeksansien luokkien osalta määräytyi marraskuu, koska ysit olivat silloin sopivasti työelämääntutustumisjaksolla (TET).  Yhdeksänsien luokkien projekti on huhtikuussa kasien TET-viikolla ja seiskoilla on taito- ja taideaineprojekti maaliskuussa. Kun osa oppilaista on työharjoittelussa, voidaan oppitunneilta vapautuvia opettajia hyödyntää joustavammin ohjaamaan  oppilaiden projektityöskentelyä.

Opettajat suunnittelivat kokonaisuuksia etukäteen YT-ajalla ja luokka-astetiimeissä. Sovittiin myös kaksi kahden tunnin suunnittelujaksoa oppilaille.  Ainakin alkuvaiheessa juuri oppilaiden osallistuminen suunnitteluun tuntui monesta opettajasta hankalalta. Opettajat ovat tottuneet pitämään lankoja käsissään ja pelkäävät, että jotakin olennaista jää oppimatta, jos valta suunnittelusta on oppilailla.

Huoli oli kuitenkin turha. Projektiviikolta kerätyn palautteen perusteella opettajat olivat positiivisesti yllättyneitä siitä, mihin kaikkeen oppilaat kykenevät. Moni kommentoi, että oli mukava huomata, että oppilailla on paljon taitoja, joista he eivät tienneetkään. Projektityöskentelyssä moni sai siis näyttää itsestään uutta puolta opettajalle ja luokkakavereille. Kiitosta tuli myös siitä, että oppilaat joutuivat ottamaan tavallista enemmän vastuuta ja harjoittelemaan töiden jakamista eri päiville ja kotiläksyiksi.

Projektiviikolla hankalaksi koettiin erityistä tai tehostettua tukea tarvitsevien oppilaiden ohjaaminen, koska itsenäinen työskentely ja rutiinien rikkominen ei välttämättä sovellu kaikille. Jollekin viikko saattoi olla siis yhtä kaaosta. Opettajat kokivat myös suunnittelun työläänä ja aikaa vievänä.

Oppilailta tullut palaute oli pääosin myönteistä, ja erilaisesta oppimisesta ilmiöiden parissa pidettiin. Osa olisi halunnut ihan normaaleja oppitunteja eikä ymmärtänyt, miksi projektiviikkoa vietettiin.

Olen iloinen ja tyytyväinen, että onnistuimme yhdessä toteuttamaan projektiviikon. Paljon on varmasti parannettavaa ja opittavaa vastaisuuden varalle, mutta  kokonaisuus toimi. Ensi kertaan!

Säännöt kerrattiin äkkiä, jotta pienimmätkin pääsivät mukaan, ja pian pallo oli jo kaukana lähtökuopasta, ja minä jolkottelin sitä hakemaan. "Purkki paikalla!" huusin ja lähdin etsimään koltiaisia. Muutama lippalakki vilkkui kiven takaa, mutta en hennonnut heti mennä. Kulman takaa kurkkasi toinen. Juoksin ja hiivin, huutelin nimiä purkkiin.

Pääsin itsekin vihdoin piiloon, kun olin löytänyt lopulta kaikki eikä kukaan ollut pelastanut toisia. Seisoin kallionkielekkeeseen liimautuneena niin ohuena kuin suinkin mahdollista. Yritin hengittää hiljaa ja olla kahistelematta vaatteitani. Jännitti. Naapuri käveli ohi ja säikähti, kun seisoin omituisessa paikassa. Ilmeilin kovasti ja kuiskasin, että olen purkkista. Naapuri katsoi vielä pidempään ja jatkoi matkaa. Ei ihan tajunnut tai kuullut, luulen.

Kun shortsijoukko vihdoin komennettiin kotiin, ja minäkin marssitin oman jälkikasvuni sisään, olo oli virkistynyt ja rento. Juoksemista, jännittämistä, naurua ja ihan mahtavia tyyppejä. Niitä asuu naapurissani pilvin pimein, ja ne keksii kaikenlaista, minkä aikuiset ovat saattaneet jo unohtaa. Olen iloinen, että meidän pihapiirissä on innokkaita leikkiviä lapsia, ja olen myös melkoisen otettu, että pääsin mukaan leikkiin. Kiitti tyypit:-)

- Polkupyörän kumien pumppaamiseen

- Erinomaisen ruuan laittamiseen

- Akvaarion siivoamiseen

- Autotallin siivoamiseen

- Auton imurointiin

- Taulujen seinään laittamiseen

- Kaikenlaiseen kodin kunnostukseen

- Veroilmoituksen tekemisen pakottamiseen

- Makkaroiden ostamiseen

- Matkojen suunnitteluun

- Äidin kanssa vaivoista keskustelemiseen

- Lasten kasvatukseen

- Mattojen tamppaamiseen 

- Sankaritekoihin vaellusretkellä hyttysten keskellä

- Vastaamaan hätääntyneisiin puheluihin, kun olen kadottanut auton lentokentällä

- Vastaamaan toisessa kaupungissa hätääntyneisiin kiukkuisiin puheluihin, kun auton ovi on jäätynyt auki

- Tekemään lasten kanssa koulutehtäviä

- Päivittämään tietokoneen ohjelmistoja

- Pakottamaan pankkiasioiden hoitamiseen

- Selittämään historian kulkua

- Nauramaan minulle

- Rauhoittelemaan, kun olen kiihtynyt nollasta sataan nanosekunnissa

- Laulamaan nuotin vierestä 

- Kehumaan minua ihanaksi

- Selittämään elokuvia, kun olen nukahtanut

- Elämään

Mies keksii tuntia ennen juhlien alkua viedä auton pesuun. Likainen auto on häpeäksi! Nainen miettii, miksei autoa ole voinut käyttää aiemmin pesussa; nyt pesua kaipaisi ennemminkin mies itse. Likainen mies se vasta hyvältä näyttää!

Juhliin valmistautuminen ja valmistautumiseen valmistautuminen on miehelle myös täysi mysteeri. Aikuisellehan se ei sen kummpempaa tuskaa aiheuta, mutta lapset usein tarvitsevat apua ja ennakointia. Eivät meillä ainakaan lapset esimerkiksi silitä, ja mieskin yleensä vasta ennen kuin lähtee pesemään autoa. Siinä vaiheessa minä olen jo käynyt kaupassa ostamassa sukkahousuja ja uusia juhlahousuja, silittänyt mekon, paidan ja housut, komentanut lapset pesulle ja pukemaan, ja itse aivan hikisenä lopulta saanut myös vaatteet niskaani. Mies saattaa ihmetellä, miksi olen niin hidas.

Kollegani oli kerran kokeillut, miten käy, jos toimii niin kuin mies. No, arvaatte varmaan. Juhlien alkuun on vartti, ja nainen seisoo ovella valmiina täydessä tällingissä. Mies loikkii ympäri huushollia ja etsii omia vaatteitaan. Hän myös huomaa, että kolme pientä tyttöä on vielä pikkuhousuissaan leikkimässä. Mies ihmettelee, miksi tytöt eivät ole pukeneet. Nainen sanoo, että ei osaa sanoa, mutta hän on kyllä valmis. 

Kun annan asiasta palautetta miehelleni, hän ehdottaa, että vaihdetaan rooleja viikoksi tai pariksi. Minä vaihdan auton renkaat, korjaan rikki menneen pesukoneen ja käyn rautakaupassa. Hän puolestaan muun muassa käy ruokakaupassa, pesee pyykit, siivoaa keittiön, laittaa ruuan, viikkaa pyykit, imuroi, ostaa lasten vaatteet ja viestii opettajien ja jengikavereiden vanhempien kanssa, kuuntelee äitiään sujuvasti ja nukkuu huonosti. Sopii! Olen heti valmis! Minun työnkuvaani nimittäin kuuluu parin viikon ajan myös sanomalehden ja muiden julkaisujen perusteellinen lukeminen kannesta kanteen ja valikoiva kuuloaistin käyttö;-) 

P.s. Kävin rautakaupassa listan kanssa ja toin vääriä tuotteita.

P.p.s. Mies on sitä mieltä, että valehtelen blogissani. (Miksi se tätä lukee?)

P.p.p.s Lupasin kauhuissani edellisestä listata asiat, joihin tarvitsen miehen apua. Apua!

Lukioaikana bussista tulijat laskeutuivat tasaisena virtana loppumattomassa letkassa pitkää alamäkeä kohti sivistyksen tyyssijaa. Kerran talvella johdin letkaa kohti koulua. Satuin olemaan yksin (mikä sekin on ehkä vähän noloo), ja mäen melkein jo loppuessa horjahdin ja jäin polviseisontaan, jossa liu’uin lukion pihaan muutaman metrin matkan. Sain raikuvat aplodit ja jatkoin matkaa muina naisina taakseni katsomatta. Joku toinen olisi ehkä uskaltanut kääntyä ja kumartaa. Minä en. Tosi noloo!

Kerran jo opettajana toimiessani kävin hyppytunneilla sijaistamassa toisella koululla liikuntatunteja. Liikuin siihen aikaan pyörällä, ja jotta kannettavaa ei olisi paljon, mukanani oli vain pieni suihkupyyhe. Pidin liikuntatunnin, joka muistaakseni sujui ihan hyvin. Tunnin jälkeen kävin pahaa aavistamatta suihkussa, ja jotenkin ihmeen kaupalla onnistuin lukitsemaan itseni ulos pukuhuoneesta. Suihkuhuoneessa oli kaksi ovea, ja minä olin valinnut väärän, astunut pukuhuoneen sijasta käytävälle. Kyykiskelin käsipyyhe suojanani käytävässä ja mietin strategiaani. Pyyhe peitti joko tai –tavalla jotakin. Vahtimestarin kopille pääsisi ruokalan läpi, mutta en kai nyt halunnut hullun mainetta! Kotvan kuluttua kaksi oppilasta kulki ohi. Kerroin, että oli käynyt vähän hassusti (kuten ehkä huomaatte) ja pyysin hakemaan jonkun, jolla on avain pukuhuoneeseen. Tytöt (onneksi!) repesivät nauruun ja lähtivät. Sain apua. Mut siis supernoloo!

Teini-ikäisinä olimme ystäväni kanssa katsomassa elokuvaa Araknofobia (muistaakseni), joka oli kauhuelokuva, pääosassa hämähäkit. Pidimme jalkoja penkillä järkyttävän hämähäkkivaaran takia ja kutitimme toisiamme välillä kädestä. Se jotenkin vahvisti elokuvan tunnelmaa ja toi pientä lisämaustetta (mitä ei kyllä olisi tarvittu). Elokuvan karmivimmassa kohdassa kiljuin täyttä kurkkua, kun hämähäkit kuhisivat pienessä huoneessa päähenkilössä kiinni, ja tarrauduin ystävääni kiinni - tai niin luulin. Vieressä istuva mies totesi: ” Älä hei raavi mua, tää ei ole totta.” Hups. No – loo.